Leo Vierelä Ei se ota jos ei annakaan.

Koko iän vaivannut painajaiseni

Heräsin taas aamuyöllä siihen tuttuakin tutumpaan painajaisuneen että putosin jäihin ja liu’uin jään alle josta en päässyt ylös kun en sitä tippumis-avantoa löytänyt.
Kyseinen ’uni’ on herättänyt minut aina silloin tällöin noin 10- vuotiaasta lähtien.

Tuo minun oikea jäihin putoaminen tapahtui kun olin jo melkein 10- vuotias. Edellisenä iltana olin saanut valmiiksi koivupuusta itse kirveellä ja puukolla valmistamani luistimet. Illan aikana vielä viilailin vanhasta pokasahasta katkaisemani terän päät pyöreiksi ja istutin ne valmistamiini luistimen runkoihin.

Meidän kylässä ei vielä silloin juurikaan ollut niitä kaupoista ostettuja Hokkareita. Kaikilla ne oli koivupuista veistettyjä. Toisilla niissä luistimissa oli kyläseppien jo ammoisina aikoina takomia kierukkanokkaiset terät. Meilläkin oli sellaiset vain yksiin luistimiin mutta ne olivat käytössä isoveljelläni.

Silloinhan tehtiin paljon noita luistimen teriä myös pokasahan teristä kun niitä oli aina saatavilla.  Itse tykkäsin luistella juuri sellaisilla kun niillä pääsi mielestäni todella lujaa sileällä jäällä.  Ne puri jäähän mukavasti eikä niitä tarvinnut alinomaa viilailla teräväksi niin kuin niitä seppien takomia teriä.


Sinä aamuna meillä oli koulumme suunnitelmissa luokkaretki Huotarivaaran poroerotukseen, joka me ruukattiin tehdä joka'ikinen vuosi vuosi. 
Olin aamulla jo käynyt kokeilemassa rannalla josko jää kestäisi luistella vaikka järven selkäpuolella vielä väreili sulaa vettä ja runsaasti. Totesin että hieman se vielä nitisi ja natisi mutta uskoin että näin kovana pakkaspäivänä jää kyllä vahvistuisi vielä entisestäänkin. Kuulin lisäksi sieltä ”Uimaniemennokan” toiselta puolelta jo reippaita ääniä ja arvelin että "Penttisen pojat" jo siellä luistelevat ennen kouluun lähtöä.

Huotarivaarassa oli tutun mukavaa, mutta olo oli niin kuin jäitä polttelisi. Paloin todella halusta päästä kokeilemaan niitä uusia luistimiani. Suunnittelimme siellä poroerotuspaikalla kaverini Mikon kanssa jo kovasti missäpäin ja kuinka luistelisimme.

Päivä oli jo hiukan iltapäivän puolella kun pääsimme vihdoin takaisin koululle ja samoin tein kotiin. Hät’hätää jotain pikaisesti syötyäni kiskoin isäpuoleni mustat miesten kumisaappaat jalkoihini  koska olin jo aiemmin havainnut että kun ne sitoo naruilla jalkaan, koko hoito tukee myös nilkkoja hyvin. 
Juostiin Mikon kanssa kiireesti rantaan, istuimme rantakiville, sidoimme luistimet jalkoihimme ja eikummenoksi.

Vetelimme siinä kylän edustalla muutamia kierroksia näytimme kyläläisille kuinka lujaa mentiin. Oltiin kylämme ”Topi Saloset” ja ”Jussi Järviset”- kun vedettiin oikeaoppisesti kädet takana kurvaillen.

Siinä kahdestaan luistellessamme kuultiin että myös Penttisen pojat olivat tulleet rannalleen. Niinpä me päätettiin sitten lähteä sinne.  Paha kyllä, meillä oli vastassamme se ”Uimaniemen nokan” niemi ylitettävänä. Sehän tietäisi silloin sitä että luistimet on irroitettava jaloista kun niidet terät eivän kestä kävellä siinä kivikossa.
 
No, neuvoteltiin Mikon kanssa ja ehdotin hänelle että kiertäisimme tuon nokan kautta luistellen.  Mikko arveli että "ei ole hyvä ajatus, se kun on virtapaikka jossa on vettä vielä yli neljä metriä niin se jäätyy muutenkin muita paikkoja myöhemmin ja hitaasti." 
Ehdotin että: ”otetaan sitten kunnon vauhdit ja mennään silleen kevyesti niin se ei ehtisi rikkoontua.” 
Mikon mielestä se sittenkin olisi vaarallista. 
Sanoin sitten rohkeasti että: ”No minä nyt ainakin menen, kierrän ne niemen ’laattakivet’ reilusti kauempaa kovalla vauhdilla niin ei ole mitään vaaraa.”

Mikko lopulta riisui luistimensa ja lähti menemään sen niemen poikki kivikkoa pitkin. 
Minä rohkeampana tein laajan vauhtikierroksen hieman järven selkäpuolelta päin päin ja kiihdytin itseni ennen näkemättömään vauhtiin.
Juuri kun olin niemen kärjessä ja noin 15 metrin etäisyydellä rannasta, kuului oikeasta luistimestani äänekäs ”naps”- ja samalla se tökkääntyi jäähän. Lensin voimakkaasti rähmälleni ja siinä samassa jää murtui alla. Äkkiä havahduinkin siihen  että ihoani suorastaan poltti kylmyydestä ja olin hyvää vauhtia vajoamassa kohti pohjaa. 

  Itsesuojeluvaistoni käski minun alkaa pyrkiä ylös hämäränä näkyvää päivänvaloa kohti sieltä pimeydestä. Kauhoin ylöspäin minkä kerkesin, mutta tunsin kauhukseni että siinä pään yläpuolella tuntuu vain jäätä. Umpimähkään aina siirtyilin summittaisesti johonkin päin, sillä en tiennyt ilmansuunnista mitään saatikka mistä päin olin siihen liukunut.

Silmäni tuntuivat pullistuvan ulos ja keuhkot huusivat lisää happea,sillä olinhan vielä hengästynyt siitä luistelemisesta joten hapen tarve oli kova. Kaiken muun kukkuraksi jaloissani olevat suuret miesten kengät olivat tietenkin täyttyneet vedestä ja tuntuivat vetävän minua kohti pohjaan. Yritin siinä saada niitä jaloistani mutta eihän ne edes yrittäneet lähteä kun olivat naruilla solmittuna minun jalkoihini. Kaiken kukkuraksi aloin vajota enemmän alaspäin aina sitä mukaa kun sitä yritin. 

Kauhoin sitä jään alustaa hysteerisesti eri suunnilta mutta tunsin vain sileää jäätä. Keuhkojani  ihan jo poltti hapen puutteesta ja aloin jo uskoa että en tästä enää selviä. Päätin kuitenkin vielä kerran hiukan siirtyä ja kokeilla ja kun kahmaisin sitä jään alapintaa niin tunsin että siinä vihdoin oli jään reunaa. Kiskaisin kiskaisin kaikin voimin ja sain kuin sainkin pääni pinnalle ja ihan viime hetkellä. Vedin keuhkoni täyteen happea ja huusin apua.

Samaa avunhuutoa kuulin myös siitä laattakiviltä mihin Mikko oli jo sillä aikaa ehtinyt. Siitä oli lyhin matka mistä kohtaa olisin saanut apua. Ilmeisesti Mikko oli alkanut huutaa jo paljon aiemmin koska näin että paikalle riensi paljon kyläläisiä eri suunnista.
Kuitenkin huomasin että kenelläkään heistä ei ollut mitään kättä pidempää. Ainoastaan Mikolla oli noin metrin mittainen keppi jota ressukka yritti hädissään minulle ojentaa. Eihän siitä mitään apua ollut kun taistelin hengestäni siinä noin viidentoista metrin päässä.

Silloin kun pääsin taas pintaan, tunsin että minuun tuli hetkellinen voimakas adrenaliiniryöppy ja tunsin hetkellisesti selviäväni. Kun taas huomasin että porukalla joka saapui siihen paikalle, ei ollut edes köyttä mukanaan, ne adrenaliinihöyryt haihtuivat ja se voimattomuus palautui. Kohta tunsin jo ihan äärimmäistä väsymystä ja lisäksi tulin koko ajan kankeammaksi kylmästä. Sillä hetkellä kuitenkaan en enää tuntenut kylmyyttä vaan vesi tuntui jopa lämimämmältä.  Tuli jo mieleen luovuttaa ja antaa mennä kun kävin kerta toisensa jälkeen uppeluksissa, mutta kun huomasin että äitinikin kompuroi hysteerisenä siellä kivikkoa pitkin minua kohti, sain taas uutta puhtia ja päätin vielä taistella
.
Sitten huomasin että koulutoverini Penttisen Tapio penkoi sitä ”niemennokan” pensaikkoa ja löysi kaksi pitkää "rytistä" onkivapaa.
Hän sitoi ne yhteen toistensa jatkoksi siinä vavassa olleella siimalla jotta se koko hoito ylettyisi minuun saakka. Se ylsikin juuri ja juuri. Mutta kun kaikin voimin kaksin käsin yritin siitä kärjestä puristaa, oli minun sormeni jo niin kankeat kylmästä ja väsyneet että otteeni lipsui heti kun Tapsa yritti vetää.

Se masensi minut täydellisesti ja painuin taas uppeluksiin. Nyt oli  jo täysi työ ja tuska päästä taas pintaan.

Kun olin pinnalla, huomasin siinä vavan päässä siimaa reilun metrin verran. Sain idean että käärin sen siiman ranteeni ympärille ja samassa pyysin Tapsaa vetämään hyvin varovaisesti samalla kun nostin rintani sen sentin vahvuisen jään päälle rikkoakseni samassa sitä painollani.  Sillä tavalla jatkettiin niin että olin jo noin kolmen metrin päässä niistä rantakivistä kun sitten siima katkesi ja otteeni lipesi. Olin jo varma että nyt maallinen vaellukseni päättyi. Eipä se päättynytkään! Juuri ja juuri jalkani ylsivät pohjaan- tai johonkin kiveen josta viimeisillä voimillani pääsin kiipeämään sitä ”kivirinttaa” ylöspäin kokonaan kuiville ja turvaan.

Jollakin siitä porukasta oli puukko mukanaan ja sillä saatiin katkottua ne narut jotka pitivät luistimiani jalassa ja pääsin tyhjentämään ne saappaat vedestä.
Sitten kompuroin ja hipsin kohmeisilla jaloillani kotiin jossa menin heti lämmittelemään leivinuunin suulle kun siinä juuri tänään oli täydet tulet leipomapäivää varten.

 

Taustalla näkyy "Uimaniemennokka"  Kesäinen kuva kyseisestä paikasta. 
(jos tämä minun taide kiinnostaan niin täältä siihen voi tutustua, kuten muuhunkin "värkkäämiseeni")  ;)

Kun sitten tarkemmin tarkastelin niitä luistimiani, huomasin että kohtalokseni meinasi koitua katkennut luistimen terän kärki. Se oli mennyt poikki juuri silloin kun tuo äänekäs napsahdus kuului.

Pelastuksekseni taas koitui juuri ne kaksi onkivapaa jotka me koulukaverini Eeron kanssa olimme pöllineet aiemmin sinä kesänä siitä viereisestä ”Rantatollasta”, joka oli kyläläisten yhteinen säilytyspaikka missä säilytettiin kalastusvehkeitä. 
Ongittuamme sinä kesäisenä päivänä siinä suositussa ”Uimaniemen nokassa” piilotimme ne vavat sinne niemen pensaikkoon myöhempää käyttöä varten, kun emme viitsineen raijata niitä sinne rantatollaan takaisi. Sitten ne vaan unohtuivat sinne.
Nyt jos koska taisi olla ne kuuluisat ”kohtalon sormet” pelissä mukana.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän leksavie kuva
Leo Vierelä

Niin se osoite mistä pääsette katsomaan sitä taidettani löytyy täältä: http://www.leongalleria.net/ Sorry kun unohdin!

Käyttäjän ellelazarov kuva
Elle Marketta Lazarov

No, empä ihmettele, että näet vieläki tapahtumasta painajaisia.

Käyttäjän leksavie kuva
Leo Vierelä

Niinpä, nykyisin kyllä ne heräämiset eivät enää ole niin dramaattisia kuin aikaisemmin. :)

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset