Leo Vierelä Ei se ota jos ei annakaan.

Kadutko eletyssä elämässäsi mitään?

Telkkarissa kysyttiin ihan vasta yhdeltä ihmiseltä ”kadutko elämässäisi mitään ja pyyhkisitkö siitä jotain pois jos se olisi mahdollista”.

No en edes kuullut mitä kaveri vastasi sillä pääni jo kelasi omaa elettyä elämää ja sen käänteitä. 
Kysymys olisi ollut tuollaisessa suorassa lähetyksessä minullekin hyvin, mielenkiintoinen sekä hyvin henkilökohtainen, varsinkin kun peilaan sitä varsinkin minun tämänhetkiseen elämääni.
Minkälainen ihminen nyt olisin jos nuoruuteni olisi ollut helpompaa ja olisin elänyt elämäni toisella tavalla?  
Siitä olen suhteellisen varma että en olisi ainakaan tällainen kuin nyt.
 
Käsitän että oma eletty elämä on ollut minulle se tärkein ”koulutus” mitä olen koskaan saanut.  
Se on muokannut minua ihmisenä ja saanut minussa aikaan ne kaikki ominaisuudet ja opit missä tänä päivänä itse tunnen olevani vahva. 
Nuoruudenaikainen elämä on opettanut minut ajattelemaan ja muutenkin pohtimaan asioita…ehkä joskus jopa liikaakin.  Joskus olen ollut liian varovainen ja päästänyt jonkun elämäni tilaisuuden läpi ja jota sitten myöhemmin olen katunut katkerastikin.  Eikä ole pitkäkään aika tuollaisesta esimerkistä.

Elämä on opettanut minulle ihan alkuajoilta asti- ja kun olen asioita alkanut ymmärtää, että en todellakaan ole syntynyt onnellisten tähtien alla.  Mikään mitä olen elämässäni saavuttanut, ei ole tullut minulle ilmaiseksi.

En ole myöskään koskaan ollut pelien onnettarien suosiossa.  Esimerkiksi ainoan arpajaisvoiton olen saanut joskus 1960- luvun alkuajoilla kylämme maatalousnaisten ompeluseuran arpajaisissa, joka sekin oli tyttöjen villalapaset ja joita en koskaan kehdannut käyttää itse. Annoinkin ne ainoalle sisarelleni.

Syntymänikin on tapahtunut hieman surullisten tähtien alla erittäin kylmänä pakkaspäivänä tammikuussa 1949.  Isäni oli kuollut edellisen elokuun iltapäivänä verensyöksyyn sota-aikana saamiinsa komplikaatioihin.

No, jonkinmoista Isänmallia elämääni kuitenkin lopulta sain minä ja vanhempi veljeni kun Äitini meni uudelleen naimisiin. 
Lapsuuteni oli onnellinen……kai, tai ainakin se oli työntäyteinen!  
Jo lapsena ihan jokaiselle päivälle oli työtehtäviä jotka piti suorittaa ennen kuin päivä oli täysi. Jos niitä ei tehnyt aamuisin, se tietoisuus pilasi koko päivän leikit kun tiesi että ne on tehtävä sitten illalla ja joskus niitä tehdessä meni ihan yölle asti. 
Nuo tehtävät yleensä olivat niitä jokapäiväisiä polttopuiden pilkkomisia, sisälle kantamisia, saunan lämmittämisiä, hevostallin lannan luomisia, kanojen ja sikojen ruokkimisia sekä kananmunien keruuta ja putsaamisia.
Varsinkin ne kananmunien keräämiset ja putsaamiset oli todella meidän ristinä myös aamuisin ennen kouluun lähtöä. Ja niitä oli ärsyttävän paljon! Tuolloin meillä oli sadoittain kanoja joista suurin osa vielä muni ja se vei yleensä hemmetin paljon aikaa. Kanojen ruokkimiset hoidimme myös aamuin ja illoin.

Varsinkin ”sesonkiajan” työt kuten kevään perunan istutukset, kesän heinänteot ja syksyn perunan nostot olivat todella ärsyttäviä ja työteliäitä kun silloin ei juurikaan ehtinyt lähteä leikkimään kylän muiden poikien kanssa.  
Jos kesken töiden joskus erehtyi lähtemään, se tiesi tukkapöllyä ja muita rangaistuksia ja ”päiväurakkaa” jatkettiin sitten vaikka yöhön.

Kun ikää karttui niin että olin 11-12- vuotias, minut ja velipoikani laitettiin pöllimetsään kesäisin kun oli koulusta lomaa. Se oli kyllä minulle ainakin alusta mieluisaa, tunsin että minutkin nyt luetaan ”miesten kastiin”.  Vähitellen kuitenkin ne ”päiväurakat” sammuttivat tuonkin innon kun siinä hommassa tahtoi aina väsähtää niin paljon. 

Kotiin ei kuitenkaan ollut tulemista ennen kuin oli parkannut ainakin 40- pölliä. Se oli vähimmäismäärä.

Oli siinä joskus kovaakin punnertamista kun ne palstan kuuset olivat niin pirun pitkiä ja paksuja. Usein siinä oli oikeasti itku puserossa kun muut jo istuskelivat nuotiopaikalla odottelemassa minun urakan täyttymistä. Kotiin ei päästy lähtemään kun minä olin vielä parkkaamassa niitä hiton paksuparkkisia männyn tyvipöllejä. Tulipaikalta jouduttiin vielä kävelemään veneelle 3 kilometriä. Vesimatkaa moottoriveneellä oli noin 5 kilometriä ennen kuin oltiin kotona. 

Joskus toki innostuttiin parkkaamaan niitä pöllejä ihan kilpailuun asti. Muistan että parkkasin yhtenäkin päivänä jopa 120 pölliä. Huomioon kannattaa ottaa että olin silloin 12- vuotias!  
Ne tosin oli niitä helpompia jängällä kasvavia kuusipöllejä liukkaan nilan aikana keskikesällä.  Silloin taas tuntui että pöllin parkkaaminen oli mielihommaa ja jopa tykkäsin siitä oikeasti. 
Kun pääsin- tai lopetin kansakoulun, ne puutavarasavotat muuttuivat jokapäiväisiksi. Olin etupäässä hevosmiehenä ja "hakkurina" tiettömien taipaleiden takana siellä suuressa kairassa ja asuttiin viikot metsäkämpillä.  



Tuskin tarvitsee ihmetellä että nyt tällä hetkellä olen työeläkkeellä koska tukirangan- ja muut nivelet ovat huonossa kunnossa.

Tuollaista se elämä lapsena kotikylässäni oli useammassakin perheessä….ainakin silloin uskoin niin.
Ei silloin saatu- tai tai eses osattu kaivatakaan äidin tai isän syliä tai haleja.

Kun sitten itse aikanaan perustin oman perheen…..yhden niistä, minulle oli selvää että ainakin itse lasten vanhempana toimisin toisin. 
Se olikin helppoa kun ensimäinen lapsi oli tyttö. Häntä oli helppo halia ja pitää hyvänä. Se yhteys kuitenkin katkesi kun avioliittomme purkaantui. Asuin sillä hetkellä ruotsissa, mutta avioeron jälkeen muutin sieltä pois kokonaan ja tyttö jäi äidille. 
Toisessa avioliitossani taas sain kaksi poikaa. Ensi alkuun tietenkin oli paljon helpompaa heille näyttää kaikin tavoin että he ovat minulle tärkeitä ja sylini tuli heillekin tutuksi….ainakin aluksi. 
Mutta kun pojat varttuivat, alkoi sylittely ja halailu olla vaikeampaa vaikka oma mieleni sitä silti halusi.
 
Ehkä tuo käytännön isänmalli omana lapsuusaikana kotoa, kuitenkin siihen vaikutti. Sen mukaan poikalapset pitää pikemminkin karaista ja heidät pitää opettaa ottamaan oma elämänsä vastaan miehen lailla.  Siinä ei ollut enää aikaa eikä sijaa hellyydelle ja sylittelyille.
 
Joskus esimerkiksi pään silitykset kehuineen olivat paikallaan kun pojat onnistuvat jossain.  'Selkäsaunat' ja muut ruumiilliset kuritukset olivat minusta kuitenkin vastenmielisiä, enkä koskaan sellaisia ottanut käytäntöön omassa perhe-elämässäni.  Niistä sain kyllikseni omassa lapsuudessani. 

Niin että kadunko ja muuttaisinko mitään entisessä elämässäni?  Kaikesta tästäkään huolimatta en! 

Tuo kaikki on kasvattanut minusta tällaisen mikä nyt olen. Eletty elämäni on antanut minulle malttia ja kärsivällisyyttä päästä omiin tavoitteisiin tässä elämässä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Pekka Iiskonmaki

''Kadutko eletyssä elämässäsi mitään?''

Kyllä kaikki katuvat jotain elämässään. Minä luotin liian kauan Suomen kykyyn tulla eurooppalaiseksi valtioksi ja petyin.

Tästä syystä muutin liian myöhään pois Suomesta.

Käyttäjän ilmari kuva
ilmari schepel

En kadu mitään ja tukka putkella menhään eteenpäin (Veikko Lavin sanoin: "Päivä päivältä lähestyypi maa").

Hieno maalaus! Luulin ensiksi, että siinä olisi pitänyt lukea "Sven Lokka", mutta siinä lukikin "Vierelä 04". Et ainakaan tarvitse kaduta tuota maalausta saatikka pöllikertomustasi.

http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/29893-sveni...

Käyttäjän leksavie kuva
Leo Vierelä

Kiitos tuosta linkityksestä! Tunnelmallisia töitä.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Tähän on pakko postata tuhansia vuosia vanha kiinalainen tarina, jota kiinalaiset vielä tänä päivänäkin pitävät elämän ohjenuorana:
________________________________________________________________________

Iäkäs maanviljelijä eli yksin pienessä kylässä aikuisen poikansa kanssa. Perheellä oli vain yksi vanha ja raihnainen hevonen, joka oli välttämätön miesten toimeentulon kannalta: ilman hevosta pienen maapalan viljely olisi mahdotonta.

Kuinka ollakaan, eräänä aurinkoisena päivänä hevonen pillastui ja karkasi vuorille. Kyläläiset poikkesivat yksi toisensa jälkeen valittelemassa vanhan miehen huonoa tuuria. Tämä totesi tyynesti: ”Älkää sanoko. Koskaan ei voi tietää, mitä huominen tuo.”

Vanha mies näki poikansa kanssa viikon verran nälkää. Mutta viikon päästä karkurihumma palasi vuorilta – mukanaan tusina toinen toistaan komeampia villihevosia. Kyseessä oli valtava omaisuus. Kyläläiset poikkesivat nyt yksi toisensa jälkeen onnittelemassa vanhaa miestä. Tämä vain totesi: ”Älkää sanoko. Koskaan ei voi tietää, mitä huominen tuo.”

Poika alkoi koulia villihevosia työkykyisiksi. Usean viikon ajan hän koulutti vikuripäisiä hevosia, joista osa alkoikin lopulta oppia tavoille. Eräs yönmusta ori oli kuitenkin varsinainen äkäpussi. Eräänä päivänä se karahti takajaloilleen ja heitti pojan komeassa kaaressa selästään, kirmaten sitten takaisin vuorille. Hevosta ei sen koommin nähty.

Rytäkässä poika mursi pahoin oikean jalkansa, eikä kyennyt enää koulimaan hevosia, saatika sitten kyntämään peltoa. Vanha mies näki taas poikineen nälkää. Nyt kyläläiset poikkesivat yksi toisensa jälkeen päivittelemässä, kuinka onni oli taas kääntynyt. Vanha mies totesi tyynesti: ”Älkää sanoko. Koskaan ei voi tietää, mitä huominen tuo.”

Kolmen viikon kuluttua naapurimaa julisti sodan ja jokainen kynnelle kykenevä nuorukainen värvättiin taistelemaan keisarin armeijaan. Sotaan koulimattomille maanviljelijöille tämä tarkoitti lähes vääjäämätöntä kuolemaa. Vain vanhan miehen poika jäi kotiin parantelemaan murtunutta jalkaansa.
_____________________________________________________________________

Opetus on siis siinä, että emme mitenkään voi tietää mitä pitäisi katua ja mitä ei, koska koko sen jälkeinen elämämme olis rönsyillyt aivan muulla tavoin.

Käyttäjän leksavie kuva
Leo Vierelä

”Älkää sanoko. Koskaan ei voi tietää, mitä huominen tuo.”- Tuota kun olisin elämässäni minäkin älynnyt hokea päivittelijöilleni niin olisi paljon loihakampaa tehdä tällaista "inventaariota" elämästään näin jälkikäteen.

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Just så. Sartrelta ja kumppaneilta opin aikanaan, jotta on pakko tehdä valintoja, mutta ei koskaan voi tietää, mitä valinnasta seuraa.

Käyttäjän LeoMirala kuva
Leo Mirala

Kiitos kaima jutustasi, eipä siihen ole omalta osaltani paljoa muuttelemista.

Juha, samaa kiinalaista juttua olen kertonut nuorille vuosikymmenien aikana, vain hiukan lyhyempänä, "Mistä sen vielä tietää, kävikö hyvin/huonosti?"

Käyttäjän marjattahalkilahtiblogituusisuomifi kuva
Marjatta Halkilahti

Jottain katumist?
No eipä juur ole!
Jos en olis elänyt siten kuin elänyt olen, niin en olis tänään, tässä ja nyt sitä mitä nyt olen.
Vuodet vaan kuluu pikkusen liialla vauhdilla! Sniff!

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset